Uskooko Venäjän kirkon johtaja Jeesukseen?

Viime vuosien jännittävimmät hetkeni koin Albanian Tiranassa. Olin yhden Venäjän helluntaiunionin piispan kanssa saapunut Global Christian Forumin konsultaatioon, joka oli järjestetty vainottujen kristittyjen auttamiseksi.

Jo tapahtuman ensimmäisenä aamuna heräsimme hotellihuoneen kahdeksannessa kerroksessa maanjäristykseen. Ensin emme ymmärtäneet miksi koko huoneemme keinui, tärisi ja heilui edestakaisin. Kun hätääntyneenä kiirehdin katsomaan ikkunasta ulos, näin ihmisten juoksevan kaduilla henkensä edestä turvaan. Me taas seisoimme huoneessamme – lähes lamaantuneina kunnes tilanne rauhoittui. Uusia järistyksiä ei sitten enää tullutkaan …

   Pian äkkiherätyksen jälkeen rupesimme pohdiskelemaan maanjäristyksen antamaa ”kehystä” tälle Tiranan konferenssille. Meidät oli kutsuttu edustamaan sekä helluntaiseurakuntia, että lähetysjärjestöjä, jotka yrittävät auttaa maailman vainottuja kristittyjä. Koolle oli tullut 67:stä eri maasta noin 150 eri kirkkokuntien ja lähetysjärjestöjen johtajaa katolisista, evankelisista ja ortodoksisista seurakunnista. Se jo itsessään tuntui ”maanjäristykseltä”, sillä milloinkaan aikaisemmin eivät kaikkien näiden kirkkojen johtajat olleet kokoontuneet keskustelemaan ja rukoilemaan uskonsa tähden kärsivien kristittyjen puolesta. Tapahtuma oli siis historiallinen muillekin kuin meille.

   Kun Keski-Venäjältä tulleen piispan kanssa katselimme osanottajien nimilistaa, huomaisimme Venäjän ortodoksikirkon edustajan olevan arkkipappi Mihail Goudnjajevin. Hän kuuluu myös Maailman kirkkojen neuvoston johtoryhmään. Kun samana iltana huomasin hänen olevan yksin illallispöydässään, hakeuduin hänen viereensä istumaan. Esittelin itseni ja kerroin sitten humoristisesti lisäten, että olen sukua Venäjän ortodoksikirkon johtajalle, patriarkka Kirillille!

   Huomasin, miten hän hiukan yllättyi ja rupesi kuuntelemaan puhettani tarkkaavaisemmin. Kerroin että esi-esi-esi-isäni olivat Volgan mutkalta ensin Viroon muuttaneita siirtolaisia – nykyisen Mordvan autonomisen tasavallan alueelta – jotka sitten myöhemmin muuttivat Suomeen joskus Kristuksen syntymään jälkeisinä vuosina … ja patriarkka Kirill on mordvalainen! Siinä se ”pointini” sitten olikin – kaukaista sukua, mutta kuitenkin.

   Kun arkkipappi Mihail oli kuunnellut juttuni valmiiksi, hän istui hiljaa, teki tehokkaan keinotauon ja yllätti sitten minut täysin: ”Minäkin olen sukua patriarkka Kirillille, hän on minun setäni ja minäkin olen mordvalainen! Hänen isänsä (ja minun isoisäni) kärsivät neuvostoaikaan vankilassa uskonsa tähden.”

   Näin löysimme Goudnjajevin kanssa yhteisen luottamuksen, koska olimme sukua keskenämme. Samat historialliset taustat, samat sukujuuret, ja … sama Isä taivaissa.

Uskooko arkkipappi Jeesukseen?

En tiedä miksi, mutta kun katselin Mihail Goudnjajevia silmiin ja seurasin hänen kädenliikkeitään ja nöyrää suhtautumista ympäristöönsä, mieleeni tulivat monet muut niin sanotut ”Jumalan miehet”. He olivat huonolla esimerkillään olleet niin poikkeavia ja jopa usein yrittäneet horjuttaa uskoani Jeesukseen. Ajattelin kaikkia heitä, jotka olivat asettaneet Raamatun iäti kestäviä totuuksia kyseenalaiseksi. Mieleeni muistui myös oman maamme papit, jotka olivat kantaneet ulos ristit kirkoistaan, etteivät muslimit loukkaantuisi, tai ottaneet kantaa Jumalan Sanan asettamiin totuuksiin avioliitosta, ylösnousemuksesta tai Kristuksen toisesta tulemuksesta. Heitä ajatellessani mieleeni tuli kysymys: Mitenhän on vierastoverini laita: Uskookohan arkkipappi Mihail Jeesukseen?

   Kun mielessäni puntaroin kysymystä, ymmärsin, ettei sen esittäminen tähän tilanteeseen ollut oikein soveliasta – olimmehan sukulaisia, ja saman Isän lapsia … Sisimpääni pulpahti sitä vastoin kysymys: Uskonko itse Jeesukseen ja jos, niin miten paljon luotan oikeastaan Häneen? Uskonko Häneen niin, että olisin valmis antamaan henkeni niiden kristittyjen tähden, jotka olivat olleet konsultaatiomme keskipisteenä ja joita vainotaan ja jotka tänä päivänä kärsivät Kristuksen nimen tähden?

   Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme; niin meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä (1. Joh. 3:16). Olenko minä valmis tekemään tämän? Rakastanko Jeesusta niin paljon? Tämä kysymys muodostui minulle Tiranan konferenssin suurimmaksi ”maanjäristykseksi”, joka heilautti uskoani piirun verran lähemmäksi Jeesusta. Miten on Sinun laitasi, oletko valmis antamaan henkesi sisariesi tähden?

Rauli Lehtonen