Miksi Venäjä jatkaa sotaa?

Venäjä oli 1900-luvun alkuun asti käynyt sotaa 353 vuotta, eli kaksi kolmasosaa sen tuolloin 500-vuotisesta historiasta. Nyt sotatila on taas muodostumassa Venäjän kansojen normaaliksi arjeksi. Uusi sukupolvi kasvaa ilman, että se olisi koskaan kokenut rauhan aikaa. Mikä ajaa maan johtajia varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan? Jopa kristityt pelkäävät protestoida niin kutsuttua Ukrainan erityisoperaatiota vastaan kostotoimien pelossa.

Länsimedia unohtaa usein sodan uskonnolliset ja etniset syyt. Venäjän presidentti Vladimir  Putin nostaa mielellään esiin läntisen liberalismin maan tulevaisuuden uhkana. Venäläisessä propagandassa Länsi-Euroopan moraalittomuuden kehykset löytyvät EU:sta ja Natosta. Abortit, ateismi, sukupuolen korjaukset, normikritiikki ja homoseksuaalisuus nähdään kasvavan taantuman symboleina. Länsi pitää maan johdon mukaan Ukrainaa välineenään ideologisessa sodankäynnissä.

Aiempi Tukholman yliopiston opettajani, professori Per-Arne Bodin, osoittaa ideahistoriallisessa kirjassaan ”Venäjä ja Eurooppa”, miten Venäjällä on oma tärkeä tehtävänsä maailman yhteisössä. Se voi ilmetä niin, että pyhä Kiova-Rus osoittaa syvää ja aitoa hurskautta, mikä erottaa maan pinnallisesta, pröystäilevästä ja materialistisesta Lännestä. Se voi myös näkyä kiihkeissä väkivaltaa ja imperiumiunelmia ihannoivissa pyrkimyksissä, kuten 1990-luvun jälkeinen aika osoittaa Kaukasuksen, Moldovan, Syyrian, Krimin ja Ukrainan sotien kautta.

Kristillinen usko syntyi imperiumin Ukrainassa.

Nestorin kronikan mukaan, joka ajoittuu vuoteen 1113 ja jonka munkki Nestor todennäköisesti kokosi Kiovan luolaluostarissa, ruhtinas Volodymyr (venäjäksi Vladimir) kehitti Kiova-Rusin yhteiskunnasta merkittävän valtion. Hän otti kristinuskon vastaan vuonna 988 ja kastatti itsensä Khersonissa, joka silloin oli vanhan kreikkalaisen Krimin siirtokunta. Monet muutkin kansasta antoivat kastattaa itsensä ja seurata Kristusta elämässään.

Nykyisen Venäjän poliittiselle johdolle Hersonin, Kiovan ja Krimin maantieteellinen sijainti on muodostunut ongelmaksi, koska Venäjän ortodoksisen kirkon kehto osittain sijaitsee “vihollismaassa” Ukrainassa. Näin sota saa yhtäkkiä uskonnollisen ulottuvuuden vahvoine tunneilmauksineen. Lännen ihmisinä emme aina pysty tätä selkeästi hahmottamaan. Meille uskonnolliset kysymykset jäävät helposti sivuseikoiksi, vaikka Venäjällä monet pitävät niitä maan aggression tärkeinä osasina.

Venäjän ortodoksinen usko on äärimmäisen tärkeä osa maan kansallista identiteettiä. Siksi media luo mielellään kuvaa, jossa Ukraina vääristelee ortodoksisuuden syntyhistoriaa esittäen sen saaneen alkunsa “heidän maassaan”. Pyhän ruhtinas Volodymyrin kaste ukrainalaisessa Hersonissa on virallisen venäläisen linjan mukaan pyhän Venäjän varsinainen alku. Kiovan luolaluostari ja Sofiakatedraali, joiden pitäisi muistuttaa Bysantin Hagia Sofiaa Konstantinopolissa, ovat ”Venäjän ikuisia pyhiä paikkoja”. Ne sijaitsevat alueilla, jotka ovat kuuluneet Kiovan Rus’ille ja Venäjän imperiumille “aikojen alusta lähtien”. Siksi ne pitäisi palauttaa Venäjälle!

Mistä Venäjän isänmaa alkaa?

On täysin selvää, että venäjänkielinen sana isänmaa – rodina – on merkitykseltään syvällisempi kuin suomen kielen vastaava ilmaisu. Maantieteelliset alueet eivät voi sitä rajoittaa, koska se liittyy selkeästi ihmisten omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Eräs vanha venäläinen lastenlaulu piirtää isänmaan rajat varsin tunteikkaalla tavalla:

“Isänmaa alkaa aapisen ensimmäisestä kuvasta. Rakkaat ja luotetut ystävät piirtävät sen rajat, sekä laulut joita äiti lauloi meille lapsina. Pihamaan aidan takainen penkki, kotipihan koivun värisevät lehdet ja ensimmäisten muuttolintujen viserrys saa meidät aistimaan isänmaan aitoa tunnelmaa. Se alkaa kylätiestä, jota kuljimme onnellisina ja rakastuneina. Koko yhteinen  tulevaisuutemme tuli osaksi kotimaatamme.”

Venäjän kansa, koti ja asukkaat määrittävät isänmaan rajat. Venäjänkielinen väestö rajoittaa rodinan alueet kulttuurin, kielen ja uskonnon perusteella. Venäläiset ovat usein osallistuneet ”omien” auttamiseen, varsinkin jos on syntynyt tilanteita, joissa venäläisiä on syrjitty tai kohdeltu vihamielisesti. Aktiivista osallistumista on pidetty heidän oikeutenaan, vaikka venäjänkieliset asuisivat muiden maiden rajojen sisälläpuolella, esimerkiksi Itä-Ukrainassa, Georgiassa tai Moldovassa.

Leif Kihlström, joka on toiminut Ruotsin ulkopoliittisen instituutin asiantuntijana, totesi muutama vuosi sitten syvällisessä tutkielmassaan, että “Venäjän etupiirin raja kulkee Itämeren rannikkoa pitkin. Ennemmin tai myöhemmin he todennäköisesti etsivät mahdollisuuksia laajentaa vaikutusvaltaansa sinne saakka. Miten ja milloin, sitä ei vielä tiedä kukaan.” Baltian maiden lisäksi myös Kazakstanissa, Georgiassa ja Valko-Venäjällä asuu suuria venäjänkielisiä vähemmistöryhmiä.

Vähemmistöjä Vladimir Putinin tiimissä 

On mielenkiintoista todeta, että Vladimir Putinilla on useita vähemmistöryhmien edustajia lähimpien avustajiensa joukossa. Pääministeri Mihail Mishustinin äiti on alun perin kotoisin Kotlasta, joka sijaitsee suomalais-ugrilaiseen Komin tasavaltaan rajautuvalla alueella, ja isä on juutalainen Valko-Venäjältä. Johtoryhmän henkilöstöpäällikkö Anton Vaino on yksi Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen viimeisimmän pääsihteerin, Karl Vainon, lapsenlapsi. Ulkoministeri Sergei Lavrovin isä on armenialainen. Äiti on kotoisin Georgiasta, mutta hän on venäläistä syntyperää. Entinen puolustusministeri Sergei Šoigu on kotoisin Tuvan autonomisesta tasavallasta, jossa asuu 200 000 buddhalaista.

Viron Eesti Päevaleht on dokumentoinut, että Vladimir Putin on asunut osan elämästään vepsäläisten alueella Leningradin läänissä. Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, patriarkka Kirill (Vladimir Gundjajev) ja useat venäjän ortodoksisen kirkon johtavat papit ovat kotoisin Mordvasta.

Koko johtoryhmä muodostaa tiimin, joka on elänyt osan elämästään vähemmistönä muiden kansojen keskuudessa ja ympäristössä jossa on ollut erilainen kulttuuri. He ovat saattaneet kokea jopa syrjintää vieraan kielensä tai toistenlaisten perinteidensä vuoksi. Näin heidän samaistumisensa on helpottunut ihmisiin nähden, jotka tänään elävät samanlaisissa olosuhteissa, esimerkiksi Baltiassa, Kaukasuksella, Siperiassa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä tai suomensukuisten kansojen alueilla.

Voisiko tämä olla osa selitystä siihen, miksi Venäjän nykyinen johto on viime aikoina ollut niin motivoitunut auttamaan ‘diskriminoituja’ venäläisiä jopa maan rajojen ulkopuolella? Vai onko sota vain tekosyy, jonka vuoksi he helpommin voivat toteuttaa näkyänsä uuden imperiumin luomiseksi ja laajentaa sen rajoja kaikkiin niihin maihin, joista vielä löytyy venäjää puhuvia kansanryhmiä …

Rauli Lehtonen