Vietin neuvostoajan lapsuuttani Viron Narva-nimisessä kaupungissa. Asuimme suurta luterilaista kirkkoa vastapäätä. Aivan kuten monet muut kirkot Neuvostoliitossa, se oli suljettu.
Muistan, kuinka lapsena sytytimme nuotioita kirkon seinien vieressä ja paistoimme perunoita. Kerran joku meistä murtautui kirkkoon. Eräs vanhemmista lapsista repäisi irti laudat kiinni naulattujen ikkunoiden kohdalta. Näin pääsimme hiipimään sisälle. Temppeli osoittautui olevan tyhjillään ja puolihämärä. Siellä vallitsi kuoleman hiljaisuus. Kaikuva akustiikka vangitsi huomiomme ja korosti samalla jokaista askeleemme kopinaa. Suuri pelko iski kuitenkin tajuntaamme ja kauhun valtaamina hiivimme nopeasti takaisin ikkunasta ulos.
Muutama ilta myöhemmin istuimme rakennuksen verannalla. Meitä oli kymmenen henkilöä. Soitimme, nauroimme – ja yhtäkkiä näimme jotain, minkä muistan niin selvästi vielä tänäkin päivänä. Jotain aivan uskomatonta tapahtui.
Eräs mies lähestyi hitaasti, ylpeästi kulkien, temppelin suljettua porttia kohti. Kaikkein vähiten hän näytti neuvostokansalaiselta. Hänellä oli pitkät hiukset, parta ja kuluneet, erittäin kummalliselta näyttävät vaatteet yllään. Istuimme aivan hiljaa ja tarkastelimme, mitä hän aikoi tehdä seuraavaksi. Ei ollut tavanomaista, että joku tulisi kirkkoon – sehän oli suljettu ja miltei kaikkien unohtama rakennus.
Mies käveli kuitenkin kirkon portille, otti esiin suuren lompakon, työnsi kätensä siihen ja heitti kourallisen kiliseviä kolikoita kirkon porttia kohti. Sitten vielä toisen kourallisen rahaa. Ja vielä kolmannen. Tämä jatkui niin kauan, että lompakko oli ihan tyhjä. Tämän jälkeen hän lausui muutaman sanan, kääntyi ympäri ja meni menojaan.
Aikani pysähtyi, jähmetyin paikalleni — tämä oli jotain hyvin mystistä, jotain maailmalle aivan vierasta, mutta samalla erittäin herättävää. Kun palasin takaisin titeoisuuteen, toiset lapset olivat jo keränneet maahan pudonneita kolikoita jonkin aikaa. Kiiruhdin myös sinne ja onnistuin löytämään muutaman kolikon. Luultavasti vasta silloin pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni ostamaan jotain itse kaupasta. Kerätyt kolikot riittivät juomaa ja keksejä varten. Viisitoista kopekkaa jäi jopa ylikin …
Kiitos Jumalalle siitä, että luterilainen kirkko on taas avoinna. Jumalanpalveluksia pidetään siellä säännöllisesti. Ja talossa, jossa silloin asuimme, sijaitsee nykyään Venäjän konsulaatti. Huoneessa, jossa minä ja veljeni nukuimme, on nyt kassakaappi — siellä säilytetään rahaa, jota viranomaiset ovat saaneet Venäjän passeista perittävistä maksuista.
Aina kun kerron tämän tarinan tuttavilleni, minulla on tapana vitsailla: ”Minulla on suora yhteys Venäjän taloudenhoitoon – ottakaa vain yhteyttä, jos tarvitsette apua!” Tämä vitsi on – ihme ja kumma – osoittautunut melkein profeetalliseksi.
Samalla tavalla kuin tuo outo ihminen aikoinaan heitti kolikot kirkon ovien suuntaan, monet Euroopan uskovaiset haluavat tukea nykyään Venäjän lähetystyötä. He ovat valmiita uhraamaan antinsa, jotta evankeliumi voisi levitä eteenpäin. Mutta aivan kuten Neuvostoliitto aikanaan sääteli jumalattomia lakeja, Venäjän valtiollinen järjestelmä asettaa tänään koko ajan uusia esteitä evankeliumin tielle.
Onneksi voin olla hyödyksi monille sisarille ja veljille Venäjällä, kun saan välittää kristittyjen antamia uhreja tärkeään työhön. Teen työtä, joka muistuttaa Epafroditoksen palvelusta: ”Tunnustan saaneeni kaiken ja enemmänkin. Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielenmukainen uhri” (Fil. 4:18). Uskon parasta Venäjän kansoille.
Julian Venkul (Käännös venäjästä AI ja R. Lehtonen)
Julian Venkulin työtä voit tukea Jesus4Euraasian kautta:
Lahjoitukset Ruotsista: Mottagare: Jesus4Eurasia
• Bankgiro: 5861-2417
• Swish: 123-092 04 88 Märk gåvan: Lapsityö
Lahjoitukset Suomesta ja muista maista: Vastaanottaja: Jesus4Eurasia
• Pankkitilinumero: IBAN: SE20 8000 0803 2500 4002 4234 BIC/SWIFT: SWEDSESS Viite: Lapsityö
R.L.
Swedish
Lämna ett svar